Olen huono äiti opettamaan lapsilleni suomalaista kulttuuria.
Onneksi tultiin Ruotsiin niin lapset oppivat olemaan suomalaisia.
Juu, ironia pursuu.
Ensimmäiset viisi vuotta sentään puhuin suomea, joka päivä, lähes tauotta, ja esikoisen ensimmäinen kieli oli suomi. Oli helppoa olla suomalainen äiti ulkomailla ennen kuin oli ulkomaalaisia äiti-kavereita, ja ennen kuin oli enemmän kuin yksi lapsi. Kun lapset alkoivat keskenään jutella, kielenä oli aina englanti. Suomenkielisiä leikkikavereita ei ollut, ja äiti oli ainoa outolintu joka jutteli jollain vieraalla kielellä. Muumeja luettiin, ja Kunnaksen kirjoja kerättiin.
Elämä toi monia kaarteita, ja kuukaudet ja vuodet kuluivat, ja suomalaisuus näkyi perheessämme yhä vain vähemmän ja vähemmän. Vaikka amerikkalaisten silmään elämäntapamme on erittäin eurooppalainen, itse tiesin että teimme monet jutut täysin eri tavalla kuin Suomessa. Ajatus karkkipäivästä lapsille oli naurettava ja arvostin amerikkalaiseen malliin kotiäitiyttä enemmän kuin hyviä hoitopaikkoja. Ja minusta oli aivan oikein että perheen isä kävi töissä vanhalla rutkulla, ja äiti ajeli lasten kanssa turvallisella tuliterällä Volvolla. Moni amerikkalainen lastenkasvatusideakin tuntui omanlaiselta.
Suomalaisen mittarin mukaan amerikkalaistuin, mutta itse tiedän paremmin.
Kun on tälläinen ulkku, niin on aina ulkku. Amerikassa olen eksoottinen eurooppalainen jolla on aina hieman erilaiset mielipiteet, tavat ja arvot, ja Suomessa olen amerikkalaistunut, jolla on ihan vääristyneet mielipiteet, tavat ja arvot. Sitä on ulkku molemmissa kulttuureissa, ja tuntee itsenä kuin kala vedessä molemmissa – mutta sitäkin useammin kuin kala maalla, kun ei olisi oikein kummassakaan täysin kotonaan.
Moni henkilökohtainen valinta menee helposti jonkun kulttuurin piikkiin.
Monesti mietin että Saksassa asuminen oli meille amerikkalaisen mieheni kanssa kuin lottovoitto. Ei oltu kummankaan maalla, ja oltiin molemmat ulkkuja, ja keneltäkään ei jäänyt se epäselväksi.
Meidän ei tarvinnut pyydellä anteeksi keneltäkään tekemisiämme. “Ah so, ne on vaan ne ulkomaalaiset,” ja oli ihan normaalia että emme menneet saman muotin mukaan. Joskus luulin että ehkä Saksassa asuminen oli niin mahtavaa kun olimme juuri naimisiin menneitä, tai koska Saksa nyt on ihan mukava maa. Mutta Suomikin on mukava, ja niistä seitsemästä osavaltioista joissa Amerikassa asuttiin suurin osa niistäkin oli mukavia.
Nyt Ruotsissa asuminen on kuin lottovoitto. Hei, kuinka moni suomalainen uskaltaa sen sanoa ääneen?
Vuonna 1997 kun tapasin amerikkalaisen mieheni hän kysyi “oletko koskaan käynyt Amerikassa” vastaukseni oli “ei, ja jos olisi rahaa mennä, niin menisin Australiaan.” Jos joku olisi kysynyt viitisentoista vuotta sitten haluanko muuttaa Ruotsiin, vastaus olisi varmasti ollut yhtä innostunut. Mutta kun mieheni kysyi sitä seitsemän kuukautta sitten, itkin ilosta.
Tiesin että monella tapaa olin silti purjehtimassa kohti tuntematonta satamaa tämän Ruotsiin muuton kanssa, ja purjeiden nosto jopa pelotti.
Tiesin että perheelleni muutto uuteen ja jännittävään paikkaan olisi seikkailu, mutta pelkäsin että itsellä olisi enemmän paluumuuttajan fiilikset, selittelyä miksi sitä tullaan takaisin Eurooppaan, eikö Amerikka maistunut. Ja kenties olin jopa liian tottunut elämään täysillä Amerikassa, ottamaan jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, ja kaipaisin sitä Ruotsissa? Olin tehnyt niin paljon henkistä työtä sopeutuakseni Amerikkaan, että kenties en muuta enää halunnutkaan. Ja tiesin että Ruotsi on vähän kuin Suomi. Mitäs jos täällä ne jutut joista en Suomessa tykkää, ovatkin vielä pahemmin?
Nyt olemme molemmat ulkkuja, yhdessä opimme uuden maan tapoja, ja on kuin olisimme pitkällä häämatkalla taas uudestaan. Olemme turvallisimmilla vesillä ollen se moni-kulttuurinen perhe joka me olemme. Kukaan ei kysele teettekö tuon asian koska olette amerikkalainen perhe, vai teettekö noin koska olet Suomesta.
Saamme rauhassa olla se amerikkalais-suomalainen perhe jolla on erilaiset tavat kuin ruotsalaisilla, tai suomalaisilla, tai amerikkalaisilla. Me saadaan olla luvalla vain meidän perhe.
Mutta kun päivät kuluvat, suomalaisuuteni nostaa päätään yhä enemmän ja enemmän. Lapsuuden muistot tulevat mieleen kirpputorien tavaroista ja maisemista, sireenin tuoksusta lasten koulumatkalla. Ja mietin miten ihanaa se onkaan että minun ei tarvitse jakaa kaikkia suomalaisia perinteitä ja lapsuudenmuistojani, he saavat nyt kokea ne samat itse.
Olen ylpeä suomalaisuudestani, mutta ei se tarkoita että minun täytyy elää täysin suomalaista elämää, tai Suomessa. Monella tapaa me ulkut viemme sitä sanomaa Suomen ja suomalaisten mahtavuudesta eteen päin enemmän kuin moni kotimaassa asuva.
Ja missäs sitä parempi olla kertomassa kuinka mahtava Suomi on kuin perskule Ruattissa.
Tilaa kaikki huonolla suomen kielellä kirjoitetut Skimbaco Lifestyle FINNISH EDITION postaukset lukijaasi, tai tilaa Skimbaco Lifestyle FINNISH EDITION sähköpostitse, näin saat ainoastaan suomen kieliset postaukset.
