Nyt se iski. Meinaan ikävä New Yorkiin.
Kokemuksesta tiedän että 24 tuntia uudessa paikassa voi muuttaa kaiken, ja ehtii nähdä paljon.
Viikko, ja näet niin paljon että tiedät haluatko tulla joskus takaisin.
Kuukausi, ja näet miten paikalliset asuvat, ja mikä se paikallisuus edes tarkoittaa.
Kolme kuukautta, ja tunnet kotiutuneesi, mutta kaikki on vielä kuin suurta seikkailua.
Puoli vuotta, ja olet kotiutunut.
Ja niin se vaan on, huomenna on kuusi-kuukautispäivä siitä kun muutin New Yorkista Linköpingiin, ja aamulla huomasin kaivavani kaapista Starbucksista ostetun New York-mukin, ja keittäväni cafe latten Starbucksin tummasta paahdosta – siitä ainoasta kahvipaketista, jonka toin mukanani kesäkuisella pikavisiitillä- ja haikailevani New Yorkiin.
Ei niinkään että se on maailman parasta kahvia, itse asiassa se maistui vähän pahalle, eikä edes yhtä hyvälle kuin se halpa italialais-espresso jota ostin kerran Lidlistä.
Ei niinkään etten nauttisi Ruotsissa asumisesta, päin vastoin. Kesä on ollut aivan mahtava ja ollaan tutkisteltu ja seikkailtu ihan kotinaapurustossa, ja kyllä tämä Ruotsi on vaan ihana.
Mutta aamulla, kahvia juodessani, ja katsellessani ulos Kinda-kanavan rauhallista näkymää, lukien blogipostauksia muutamalta kymmeneltä tutulta jotka olivat juuri palautuneet koteihinsa New Yorkissa olevasta BlogHer-konferenssista, johon minä olen osallistunut monena vuotena, tuli mieleen mitä minä täällä Ruotsissa teen, mullahan jäi elämä New Yorkiin.
Hassua että kun kesäkuussa kävin lasten kanssa New Yorkissa pikavisiitillä ja vietimme New York Cityssä 24 tuntia ennen kun lähdimme risteilemään Disney Cruise Line:n kanssa Kanadaan, en edes osannut kaivata sinne takaisin. Olin vielä niin Ruotsin ja Euroopan lumoissa, ja jopa mielessäni ajattelin että onhan täällä nyt kiva käydä, ja New York tulee aina olemaan tärkeä kaupunki minulle, mutta on ihan OK jos vaikka asuisin loppu elämäni Euroopassa.
(Selvennystä: lähdin Suomesta vuonna 1997 ja olen yhä samalla matkalla, nyt asun kolmannessa maassa, ja Amerikassa asuin 10 vuotta viimeisellä kerralla, ja 7 eri osavaltiossa, tosin suurimman osan ajasta New Yorkissa. En ole amerikkalainen, mutta koen sen yhtä paljon kodikseni kuin Suomen, jonne en kuitenkaan haikaile takaisin muuttavani.).
Kuinka ollakaan, kelataan kaksi kuukautta eteen päin ja kaipaan makuja, tuoksuja, ihmisiä, ääniä.
Ystäviä tietysti eniten, mutta muutakin.
En haikaile niihin blogaustilaisuuksiin tapaamaan TV-tähtia jotka mainostavat purkkiruokaa, tai muotitapahtumiin jonne piti pynttääntyä, tai elokuvien ensi-iltoihin, ja joita kutsuja vieläkin tulee sähköpostiin.
Kaipaan pizzaa, ja sushia. Sitä typerää radiokanavaa jota mukamas en voinut sietää, mutta kuitenkin kuuntelin. Ihmisten kohtaamisia. Kuten aamukeskusteluja paikallisen kahvilatytön kanssa, jolla oli kirkkaan punaiset hiukset, ja jonka kanssa periatteessa ei ollut mitään yhteistä, mutta jonka kanssa kuitenkin pelastimme maailmaa kommentoiden aamu-uutisten aiheisiin kahvilan telkkarissa. Ja tiedän että muutaman kuukauden päästä kaikki nämä pienet jutut unohtuu, enkä enää muista edes sen tytön (Kendra) tai lempisushiravintolan (Isamu) nimeä.
Olen muuttanut niin usein, ja sanonut hyvästit liika monelle ihmiselle, paikalle, kokemukselle, ja kaikkea en pystyisi edes sydämessäni kantamaan, koska se pakahtuisi – miksi jätin sen kaiken taakseni?
Olin niin valmis jättämään New Yorkin ja Amerikan taakseni, ja pakkasin laukkuni sillä mielellä etten välttämättä koskaan palaa, mutta tämä kaukokaipuu on kuin sairaus, addiktio, ja sen vaarallisin sivuoire on taakse päin kattelu. Ehkä juuri siitä syystä minulla on tämä Skimbaco, oma punainen lankani elämälle, jolla pakotan itsenikin keskittymään tähän hetkeen, ja nauttimaan siitä mitä on just nyt.
Luojan kiitos meinaan etten ole New Yorkissa nyt, muuten en voisi laittaa mustikkapiirakkaa uuniin ihanista luomumustikoista (“luomumustikka” kuulostaa niin amerikkalaiselle, snobisana methän sadolle) tai mennä illalla saunaan, sen jälkeen kun olen hypännyt kylmään jokeen uimaan.
Niin, haluan jakaa ne New Yorkin ja muut muistot kanssasi, mutta ennen kaikkea, haluan kirjata tämän hetken muistot ylös, koska muutama vuosi kun taas menee niin syön jossain päin maailmaa IKEAn puolukkahilloa ja sydän pakahtuu kun kaipaan tätä taloa, päärynäpuuta pihalla ja kaikkea mitä Ruotsi meille tarjosi. On se vaan niin että usein se sateenkaaren päässä oleva palkinto odottaa ihan omalla takapihalla, kun vaan osaa katsoa. Joskus se löytyy aivan uskomattoman selkeästikin.
